Matkaopas 2019-06-05T16:17:06+02:00

Itä-Virumaan kulttuurin helmi – rakennusperintöön kuuluva Iisakun museo sijaitsee Itä-Virumaalla Iisakussa, Tartu maanteen varressa.
Historia- ja kotiseutumuseon perustivat vuonna 1974 Tallinnasta Iisakuun muuttanut Daniel Vardja vaimonsa Helmi Vardjan kanssa. He loivat Iisakun keskikouluun museohuoneen.
Vuosien saatossa museon näyttelyesineitä, tiloja ja toimintaa on laajennettu ja uudistettu merkittävästi.
Museon pysyvät näyttelyt esittelevät Itä-Virumaan ja Iisakun alueen historiaa, maakunnan luontoa ja ihmisten elämää, vanhoja maataloustyökaluja ja talousesineitä, mestarien työvälineitä ja käsitöitä, mutta myös esimerkiksi palontorjunnan historiaa ja erilaisia opetusvälineitä.
Museossa on yhteensä lähes 23 000 säilytysyksikköä, joista näytteillä on 1600. Näyttelyt on järjestetty erillisiin tiloihin: pääsali, maatilahuone, mestarien huone, vanha kouluhuone, luontohuone, palokuntahuone ja opettajan asunto.
Esimerkiksi luontohuoneessa on mahdollista saada katsaus Alutagusen metsissä elävistä riistaeläimistä ja linnuista sekä Pepsijärvessä elävistä kaloista. Maatalohuoneen aittakulmauksessa on näytteillä auroja, voikoneita, pellavan käsittelyyn liittyviä työkaluja ja muita esineitä, jotka kuvaavat alueen asukkaiden muinaista työ- ja asumiskulttuuria.
Pääsalissa on näyttely, joka esittelee Itä-Virumaan ja Iisakun alueen historiaa, muun muassa myös Iisakussa 1600–1700-luvulla kehittynyttä omaperäistä vatjalaisten ja venäläisten sekoittumisen myötä syntyneiden poluvernikkien elämää.
Museon ääni- ja valaistusratkaisujen ansiosta on mahdollista kuulla luontohuoneessa eläinten ääniä, ja vanhassa kouluhuoneessa kaikkien virolaisten tunteman Lydia Koidulan sanoittamaa laulua ”Äidin sydän” Iisakun kunnasta kotoisin olevan kuuluisan miehen, Helend Peepin, esittämänä.
Iisakun museo toimii aktiivisesti kotiseutuhistorian tutkimuksessa.
Pysyvien näyttelyiden lisäksi museossa järjestetään myös temaattisia näyttelyitä, erilaisia koulutusohjelmia koululaisille ja elämysohjelmaa aikuisille.

Peipsin rannoilla Tartumaalla, venäläisten vanhauskoisten rivikylässä, Kolkjassa, sijaitsee entisessä vanhauskoisten asuintalossa Peipsimaan vierailukeskus.

Vuonna 2009 MTÜ Piiri Pealin perustama Peipsin käsityöläisiä yhdistävä ja alueen perinteitä ylläpitävä ja kehittävä keskus tarjoaa kävijöille latoon perustetun Peipsimaan gallerian.

Vuonna 2016 toimintansa aloittaneessa galleriassa on joka vuosi erilaisia näyttelyitä. Esimerkiksi Jaanus Plaadin valokuvanäyttely ”Vanhauskoisten rukoushuoneet Virossa”, ”Täti Šuran ompeluhuone”, Õie Rosalie Piirin näyttely ”Venäläisen kylän virolaisen tilan gobeliini”, Peipsimaan satukirjoihin perustuva Ljudmila Bulgakovan tilkkutäkkinäyttely ja Õnne Uusin käsinpainetuista kankaista tehtyjen vaatteiden näyttely ”Prostatovin jalanjäljissä”.

Peipsimaan taide- ja käsityöpuodista on mahdollista ostaa rivikylien miljöön ja elämän inspiroimia käsitöitä sekä matkamuistoja, postikortteja, Peipsiin liittyviä kirjoja ja musiikkia. Ja tietysti myös Peipsille tyypillistä sipulia ja valkosipulia.

Lepotauko ja virvokkeita on mahdollista saada Tädi Šuran käsityökahvilasta, jossa tarjotaan paikallisia ruokia: sipuli- ja kalapiirakkaa, erilaisia keksejä, samovaariteetä, sikurikeittoa ja -salaattia sekä sikurikahvia.

Peipsimaan vierailukeskuksen kellarikerroksessa, muinaisessa sikurinkuivatuskellarissa, sijaitsee Sikurimuseo, jossa on vuodesta 1893 asti säilynyt sikurinkuivatusuuni. Museossa voi tutustua sikurinviljelyn historiaan Peipsin rantakylissä, tutkia sikurinviljelyyn liittyviä työkaluja ja ostaa mukaan erilaisia sikurituotteita. Kesäaikaan kävijöillä on mahdollisuus kävellä sikuripenkkien välissä.

Jos on enemmän kiinnostunut käsitöistä, voi osallistua työpajoihin, joissa opastetaan vanhauskoisten perinteisiä käsitöitä. Esimerkiksi vahakynttilöiden ja tekokukkien työpaja tai metallipaja, kultauksen ja köysipunonnan työpaja.

Käsitöistä puhuttaessa ei voi jättää mainitsematta, että perinteinen Sinilniku-kokoelma on saanut Tunnustetun Virolaisen Käsityön maininnan.

 

Sinilnikuiksi nimitettiin Peipsin rantakylissä sinisten kankaiden mestareita. Sinilniku-kokoelma luotiin Kolkjassa 1900-luvun alussa toimineen painajaperhe Prostatovin muistoksi.

Peipsimaan vierailukeskus tarjoaa lisäksi erilaisia aktiivilomapaketteja, palveluita ja järjestää tapahtumia. Sieltä on mahdollista vuokrata tiloja vastaanottoihin ja tärkeisiin tapahtumiin. Peipsimaahan tutustumista varten voi tilata oppaan.

Peipsijärven rantojen historiassa ja elämässä merkittävässä asemassa ovat venäläiset vanhauskoiset ja heidän elämäntapansa.

Peipsin alueella on historian aikana ollut monta kansanvaellusta. Myös nykypäivänä vaikuttava oli 1600-luvun loppuun ja 1700-luvun alkuun sijoittuva vanhauskoisten muuttoliike Venäjältä.

Venäjän vanhauskoisten oli paettava Venäjän uskonnollisen jakautumisen ja reformien tuloksena syntynyttä sortoa. Peipsin ranta-alue sopi asutukseen, ja erinäisistä vaikeuksista sekä Venäjän tsaarinvallan ja Neuvostoliiton negatiivisesta suhtautumisesta huolimatta vanhauskoisten kulttuuri ja perinteet ovat säilyneet Peipsin rannoilla nykypäivään asti.

Perinteiden säilyttämiseksi ja niiden esittelemiseksi muille perustettiin ja avattiin vuonna 2002 Varnjan perheyhdistyksen hallituksen päätöksellä Varnjan elävän historian museo, jonka yhteyteen avattiin vuonna 2005 myös Varnjan kalastusmuseo.

Elävän historian museossa on kyse vanhauskoisten pysyvästä näyttelystä, joka esittelee vanhauskoisten elämää 1800-luvun lopusta 1900-luvun alkuun. Museossa esitellään katsaus kolmesta Peipsin rannan ainutlaatuisesta Venäjän vanhauskoisten rivikylästä: Varnjasta, Kasepäästä ja Kolkjasta. Näistä Varnjassa asui eniten virolaisia.

Pienessä, viihtyisässä kahden huoneen museossa voi tutustua vanhauskoisten arki-, juhla- ja pyhävaatteisiin. Seinillä riippuu vanhauskoisten kirjailtuja kansallispukuja, perhekuvia.

Yksi huone on sisustettu tyypilliseksi vanhauskoisten olohuoneeksi sänkyineen, pöytineen, komuutteineen ja peileineen. Huoneessa on kirjailtuja pöytäliinoja, peittoja ja muita käyttötavaroita. Erityisessä paikassa on Jumalan nurkka.

Toinen huone on naisen työhuone, jossa ovat kangaspuut, mannekiini, rukki ja muu oleellinen.

Museoon on tuotu myös monia vanhauskoisten töissä käytettyjä työkaluja.
Rakkaudella rakennettu museo tarjoaa kävijälle mahdollisuuden aistia historian henkäyksiä vuosisatojen takaa.

Paikallisen museo-oppaan välityksellä saa tietää vanhauskoisten pukeutumistavoista ja tottumuksista. Varnjan Elävän historian museo sijaitsee Tarton maakunnassa Varnjassa.

Peipsijärven rannalla Mustveen kunnassa, Kasepään kylässä, on tutustumisen arvoinen näyttely ”Peipsijärven olohuone”. Pysyvässä näyttelyssä on mahdollisuus saada perusteellinen katsaus Peipsijärven rantojen elämästä, järven luonnollisista olosuhteista sekä katsoa elokuvaa Peipsimaasta.

Opimme, että Peipsijärvessä elää 37 kalalajia, joista suurimmasta osasta on tehty realistiset kopiot. Näyttelystä saa tietoa myös esimerkiksi järven ravintoketjusta, kalojen kehityksestä ja eliöstöstä juotikkaista sinileviin.

Peipsijärveä kuvaa ja luonnehtii lähes 4 m pitkä ja 1,4 m leveä kolmiulotteinen malli, josta löytyvät suurimmat Peipsin rantakylät, majoituspaikat, museot, näkötornit ja muut nähtävyydet, kulttuurikohteet.

Mallia ja tekokaloja täydentävät esittelytekstit viroksi, venäjäksi ja englanniksi. Yli 10 koskettavissa olevaa näyttelyesinettä lisäävät mielenkiintoa perinteisiin näyttelyihin.

On myös mahdollista pelata lintubingoa, koota Peipsi-palapeli ja sovittaa kalastajansaappaita.

Näyttelyssä vierailun jälkeen on mahdollista tutkia viereisessä talossa Samovaarimuseota tai kesällä mennä rannalle kävelemään tai uimaan.

Näyttelytalon takana rannassa järjestetään kesäisin myös ulkoilmakonsertteja.

Kouluille järjestetään ennakkotilauksesta opetussuunnitelmaa tukevaa ohjelmaa.

Põlvamaalla Leevakun kylässä kohoaa korkeuksiin omalaatuinen 50 metriä korkea punatiilinen savupiippu, jota vitsaillen kutsutaan myös maailman korkeimmaksi saunan savupiipuksi. Kyseessä on kulttuurimuistomerkki, muinaisen tiilitehtaan savupiippu.

Yrittäjä Artur Reinomägi rakensi vuonna 1923 Leevakulle tiilitehtaan, joka kuitenkin meni pian konkurssiin, koska paikallinen raaka-aine, niin kutsuttu keltainen savi, oli huonolaatuista tiilien valmistusta varten.

Tämä onkin yksi Leevakun symboleita – korkea tiilisavupiippu, jossa on vuosiluku 1923 ja nimikirjaimet AR.

Ferdinand Rikka muistelee mennyttä aikaa: ”Tiilitehdas sijaitsi keltaisen kullan kentillä – sitä oli keltainen savi. Savi lastattiin vaunuihin ja pieni veturi toi saven tehtaaseen kiskoja pitkin. Rata kulki Räpinan maantien yli Võhandujoen rantaan, jossa tiiliskivet lastattiin lautoille. Jokilaiva kuljetti tiilet vesireittiä pitkin Räpinaan, jossa ne siirrettiin. Räpinassa tuotanto lastattiin ensin lautoille, jotka kuljettivat kuorman Peipsijärven yli Narvaan, Pihkovaan ja Petseriin sekä Emajokea pitkin Tarttoon ja sieltä edelleen Võrtsjärvelle. Herra Reinomägi käytti näin luontoa hyväkseen – jokea, järveä, vesireittejä ja -energiaa.”

Tehtaan sulkemisen jälkeen savupiipun sisään rakennettiin puinen sauna, josta siis tulee myös vitsi korkeimmasta saunan savupiipusta.

Samassa kylässä, Leevakulla Võhandujoella, sijaitsee vesivoimala, jonka historia yltää vuoteen 1835, jolloin jokeen rakennettiin vesimylly. Myöhemmin toimivat jauhomyllyt ja sahat sekä villatehdas, jossa kudottiin kangasta ja peittoja.

Jo vuodesta 1910 lähtien tämä teollisuusyritys on tuottanut riittävästi sähköä omaan käyttöönsä.

Vesivoimalarakennus rakennettiin vuonna 1933, mutta se tuhoutui II maailmansodassa. Vuonna 1947 vesivoimala palautettiin Võrumaan nuorten yhteistyönä, josta kerrotaan kirjailija Juhan Smuulin runossa ”Järvesuun poikien prikaati”. Voimala suljettiin vuonna 1968, mutta vuodesta 1993 lähtien siellä on taas tuotettu sähköä.

Kesäkuukausina vesivoimalassa on avoinna museo. Voi tutustua voimalaan, Leevakun historiaa esitteleviin standeihin ja Neuvostoliiton aikaisiin sähkön mittauslaitteisiin.

Põlvamaan eteläosassa Verioralla, Ilumetsan männikköjen keskellä, sijaitsee Meenikunnon luonnonsuojelualue, joka tunnetaan luonnonystävien lomapaikkana.

Kansantarujen mukaan Meenikund on saanut nimensä paikallisen Meeni-nimisen miehen mukaan, joka oli rakentanut kotinsa suosaarelle kauan sitten. Kund puolestaan on tarkoittanut soita ympäröiviä kohoumia.

Meenikunnon suo on muodostunut hiekkaperäisen maan soistumisen tuloksena yli 8000 vuotta sitten. Suon turvevarat (mineraalivarat) on kyllästetty vedellä, hiekkaa on vain osittain sen alla ja suo ns. riippuu ilmassa.

Suon suojelemiseksi perustettiin vuonna 1981 suojelualue, joka uudelleenorganisoitiin luonnonsuojelualueeksi vuonna 2015 sekä suon että ympäröivien järvien suojelemiseksi. Suurimmat järvet ovat Nohipalun Mustjärv (Mustajärvi), joka on yksi Euroopan ruskeavetisimpiä järviä sekä Nohipalun Valgjärv (Valkeajärvi), joka on Viron kirkasvetisin järvi. Molemmat ovat hyviä uinti- ja kalastuspaikkoja.

Maapinta-alaa on luonnonsuojelualueella 2991,3 ha ja sisävesistöjen osalta 36,3 ha.

Luonnonystäville on rakennettu 2,4 km pituiset pitkospuut, joita pitkin kulkemalla näkee monipuolista suomaastoa, jonka ekosysteemit on säilytetty.

Suon kasvisto ja linnusto on runsas. Harvinaisista kasveista täällä kasvavat esimerkiksi nuottaruoho, oikoputki, tummalahnanruoho ja useat orkidealajit.

Rauhoitetuista linnuista suolla voi kohdata valkoselkätikan, metson, isolepinkäisen, pikkukuovin tai kalasääsken. Syksyllä hanhet ja kurjet pysähtyvät täällä.

Runsaan linnustonsa ansiosta alue kuuluu kansainvälisesti merkittävien lintualueiden joukkoon sekä Euroopassa merkittävään Natura-verkostoon.

Suolla on myös useita suosaaria, jotka ovat pääosin kauniiden mäntymetsien peittämiä, mutta löytyy myös runsaslajisia lehtoja. Tunnetuimmat suosaaret ovat Pähnisaar ja Pikksaar, joista jälkimmäisen korkeus yltää useita metrejä suon pintaa korkeammalle, mikä antaa retkeilijöille mahdollisuuden nauttia maisemasta ympäröivälle suolle.

Liipsaaren metsässä on vaeltajille tarkoitettu pieni mökki ja nuotiopaikka. Mökissä on hella, takka ja jopa lavereita yöpymistä varten. Hieman kauemmas, suon reunaan, on rakennettu 11 metriä korkea torni, josta avautuu näkymä suosaarille ja suolle.

Suon reunassa on vielä yksi monisaarinen suojärvi, jonka luota vaellusreitti kulkee Meenikunnon suota reunustavalle hiekkaharjanteelle. Tämä paikka tunnetaan myös nimellä Kamarusmägi.

Täältä löytyy Auringonlaskun mökki ja rakennettu nuotiopaikka. Korkean maanpinnan ansiosta avautuu näkymä suon itäosaan, jossa on mahdollista nauttia kauniista auringonlaskusta.

Mehikoormaa pidetään Peipsin rantojen vanhimpana asuinpaikkana. Ensimmäistä kertaa tämä paikka on mainittu vuonna 1242 ritarien ja Venäjän joukkojen kesken käydyssä jäätaistelussa.

Mehikoorma on pieni, vain noin kolmensadan asukkaan kauppala Räpinan kunnassa, Põlvan maakunnassa. Se sijaitsee Lämmijärven länsirannikolla, Peipsin kapeimmassa kohdassa. Mehikoorman erottaa vastarannasta vain noin 2,6 km vettä.

Strategista merkitystä lisää Viron ja Venäjän välinen rajalinja. Vanhempien ihmisten muistoissa Lämmijärvi on ollut joskus niin kapea, että järven yli tarjottiin toiselle puolelle leivän paistamisen aikaan leipälapiota. Kansojen kanssakäyminen oli ystävällistä, minkä osoittaa myös se, että yhä nykypäivänäkin suvuista löytyy ihmisiä eri kansakunnista.

Nähtävyytenä on ehdottomasti ortodoksinen Kristuksen kirkastumisen kirkko, joka rakennettiin vuosina 1931–1933. Kirkon suunnitteli Anatoli Podtšekajev, virolainen ja venäläinen arkkitehti.

Kirkossa on lukuisia suojeltuja taide-esineitä, kuten kuusivaloinen kattokruunu, kaksitoista valoa sisältävä kynttiläkruunu sekä tornikello.

Mehikoorman luterilaisesta kirkosta ovat jäljellä vain maailmansodissa tuhoutuneet rauniot. Seurakunta toimii nykyään edelleen pappilarakennuksessa.

Kulttuuriperintöluetteloon kuuluu pääkadun läheisyydessä sijaitseva Mehikoorman hautausmaa, jossa sijaitsee muun muassa Vapaussodassa kuolleitten ja II maailmansodassa kuolleitten joukkohauta.

Kaunis nähtävyys on Mehikoorman halkaisijaltaan 3-metrinen majakka, joka on Peipsin rannikon korkein majakka, 15 metriä.

Ensimmäiset tiedot suuntatulista, jotka näyttivät laivatietä pohjoiseen Piirissaaren suuntaan ja etelään Sausaaren suuntaan, ovat ensimmäisen maailmansodan ajoilta. Puinen vilkkuva merkkituli otettiin käyttöön Mehikoormassa vuonna 1929 ja korvattiin vuonna 1938 teräsbetonisella majakalla.

Valkoinen majakan teräsbetoniparvekkeelta avautuu kaunis näkymä hiekkarannalle, kimaltelevaan veteen, Mehikoorman kylään ja kaukana sijaitsevalle Venäjän rajalle.

Rannikkoalueilla satama on aina tärkeä. Nykyään Mehikoorman satamassa toimii kalastustoiminnan lisäksi useita kulttuuritapahtumia, kuten Jääfestivaalien ohjelmaa, luontolotjan retkiä jne.

Peipsin rannoilla, Virumaalla, on useita hienoja lomakohteita upeine hiekkarantoineen.

Järven pohjoisrannikolla, Alutagusen kunnassa, Rannapungerjajoen suulla sijaitsee Rannapungerjan kylä. Lomailijoita odottaa Peipsin kimaltelevan veden, lyyristen maisemien, rantamäntyjen ja hiekkadyynien lisäksi venesatama, historiallinen postiasemaan kuulunut rakennus ja valkoinen majakka.

Ensimmäistä kertaa Rannapungerja on mainittu vuonna 1534, jolloin paikka mainitaan Pagarin kartanon vieressä sijaitsevana kartanona (saksaksi Ranna-Pungern). Pagarin kartano oli muinainen ritarikartano Jõhvin kihlakunnassa Virumaalla.

1600-luvulla Rannapungerja on merkitty Ruotsin karttaan, silloin nimellä Pungern.

Vuodesta 1709 lähtien kylässä on ollut postiasema, mutta kun vuonna 1735 kylään siirrettiin hevospostitoimisto läheisestä Kauksista, tuli siitä tärkeä osa Viron ja Liivinmaan maakuntien välisessä liikenteessä.

Rannapungerja oli hevosten ja eri rakennusten määrän perusteella sekä päärakennuksen koon perusteella yksi suurimpia postiasemia. Postiasemassa oli päärakennus, tallit, aitat, heinälato, posteljoonien asunto ja sepän paja.

Postiaseman päärakennuksen sanotaan olleen 31 metriä pitkä, ja siellä pidettiin 66 hevosta. Uusi päärakennus valmistui vuonna 1825. Sekä päärakennus että sivurakennukset ovat hävinneet.

Nykypäivään on säilynyt kunnostettuna vain yksi postiaseman kompleksiin kuulunut
rakennus – tuolle aikakaudelle tyypillinen puinen vierasmaja.

Kuten ennen vanhaan, syntyi pysähdyspaikkojen läheisyyteen lepäämistä, virkistäytymistä ja ilonpitoa varten kapakka. Vaikka Rannapungerja oli virolainen kylä, tiedetään, että esimerkiksi vuonna 1806 kapakkaa piti venäläinen mies nimeltään Porfiljev.

Ehdottomasti näkemisen arvoinen on Rannapungerjan majakka, joka rakennettiin vuonna 1937. Järveväljan maisemansuojelualueella sijaitsevan majakan juurelle on rakennettu puupaneelein katettu näköalatasanne, josta avautuu kaunis näkymä Peipsijärvelle ja ympäröivään luontoon.

Se on antanut myös nimen kesäperinteeksi muodostuneelle musiikkifestivaalille, Majakan konsertille, johon osallistuu musiikin ystäviä sekä Virumaalta että ympäri Viroa. Kuunneltavana on hyvää musiikkia eri tyylilajien esittäjiltä.

Musiikkitapahtuman juontavat Ilmar ja Guido Kangur sekä Pille Lukin-Kangur.

Kylässä on vielä yksi nähtävyys: keskiaikainen kalmisto. Maanalainen kalmisto on suojeltu arkeologisena muistomerkkinä.

Peipsin rannoilta kauempana, Alutagusen kunnassa, on Itä-Virumaan helmi – Mäetagusen kartano.

Aikoinaan Peter von Tiesenhausenin rakentamasta ritarikartanosta on ensimmäinen merkintä vuodelta 1542. Vuosien kuluessa omistaja vaihtui useita kertoja, kunnes vuodesta 1736 aina vuoden 1919 takavarikointiin saakka kartano kuului von Rosenien aatelissuvulle. Kartanon viimeinen omistaja oli Konstantin von Rosen.

Entisestä kartanokokonaisuudesta on säilynyt 14 rakennusta.

Kaksikerroksisen varhaisklassistisen kartanon päärakennus rakennettiin Eugenius Octave von Rosenin valtakaudella vuonna 1796. Vuonna 1890 päärakennuksessa toteutettiin laaja remontti. Siltä ajalta ovat peräisin sekä nykyisen päärakennuksen sisätilat että suurin osa sivurakennuksista. Viimeinen rakennuksen remontointi tehtiin 1990-luvun alussa. Vuonna 1997 kartanorakennus merkittiin kulttuurimuistomerkiksi.

Päärakennus, edustava herraskartano, on todellinen nähtävyys kauniisti koristeltuine ulkopintoineen. Kokonaisuuden kruunaavat aulassa sijaitseva historiallinen kattomaalaus, 2 pronssista leijonapatsasta sekä kahden vuosisadan ikäiset tammipuiset ovet ja puuportaat. Seinillä on seppele- ja palmettiaiheinen friisi. Kattojen reunoja koristaa laakerinlehtivyö.

Nykyisin kartanon talli-vaunuvajassa toimii hotelli, ravintola ja kylpylä. Remontoidussa viinavarastossa voi juhlia tärkeitä tapahtumia ja järjestää vastaanottoja.

Mielenkiintoisia ovat myös päärakennuksen oikealle puolelle jäävät käsityötalo ja jääkärimuseo.
3 kilometrin päässä kartanosta luoteeseen sijaitsee korkean kukkulan huipulla von Rosenien uusgoottilainen hautakappeli. Kartanorakennukseen on mahdollista tutustua ennakkovarauksella.

Peipsin rannikolta etäämpänä, lähes 3 km:n päässä Itä-Virumaalla sijaitsevasta Kuremäen luostarista sijaitsee Alutagusen kunnassa, Illukan kylässä muinainen ritarikartano – Illukan kartano.

Illukan kartanosta löytyy tietoja kirjallisista lähteistä vuodesta 1657 lähtien. Kartano on kuulunut vuosisatojen aikana useille eri omistajille. Kartanoherrojen Dieckhofien aikana valmistui vuonna 1888 edustavampi kartano. Tässä muodossaan, myöhempien korjausten myötä, se on säilynyt tähän päivään asti.

Samalla aikakaudella uudistettiin myös suurin osa päärakennuksen pohjois- ja länsipuolilla olevista sivurakennuksista. Ne, jotka ovat säilyneet tähän päivään asti, ovat menettäneet alkuperäiset piirteensä.

Suuri historiallinen päärakennus, jossa on uusgoottilainen tiiliporrastus ja uusrenessanssille tyypilliset kaari-ikkunat, sijaitsee kauniin puiston keskellä.

1800-luvulla rakennettu 3,6 ha:n kokoinen puisto kuuluu arkkitehtonisten muistomerkkien joukkoon tyypillisenä vapaamuotoisena kartanopuistona.

Yhteensä siellä kasvaa 36 eri puulajia, pääosin kuusia, lehmuksia, koivuja, tammia, saarnia ja vaahteroita. Pihakentällä on siperianlehtikuusi ja sembramänty. Pensaista edustettuna ovat sireeni, pihajasmike, siperianhernepensas, idänvirpiangervo ja viitapihlaja-angervo.

Vuodesta 1921 lähtien kartanorakennuksessa on toiminut Illukan koulu.

Päärakennuksen takana on nykyaikainen urheilu- ja ruokailurakennus.

Illukan kartanokompleksi on avoin kaikille kiinnostuneille. Ennakkoilmoituksella on mahdollista saada tietoja kartanon historiasta ja nykyajasta, osallistua työpajoihin ja viettää lomaa.

Kartano tarjoaa ennakkotilauksesta majoitus- ja ruokapalveluja, tiloja eri tapahtumiin ja juhliin.

Peipsimaan Virumaan puoleisella alueelle Mustveen kuntaan, Avijõen rantaan jää pitkät perinteet omaava Avinurme.

Legendan mukaan vanhoina aikoina Avinurmen kansa valitti, ettei heillä ole kalaa. Kalevipoeg, joka kuuli tämän valituksen, lupasi auttaa asiassa ja ajoi hauet Peipsistä ylös Avijokeen. Niin paikka sai nimekseen Avinurme.

Ensin aluetta on kutsuttu vuonna 1599 Awinorman kyläksi, joka sijaitsi suurten metsien keskellä eristettynä muista ihmisistä ja toiminnoista. Metsien keskellä, missä myös peltoalue oli soista eikä maanviljely kannattanut, oli etsittävä muita toimeentulon lähteitä, jollaiseksi jo 1700-luvulla muodostuivat puutyöt ja taloudenpidossa tarpeellisten puuesineiden valmistus.

Jo 1800-luvun jälkipuoliskolla Avinurme oli Viron tärkeimpiä puuastioiden valmistuspaikkoja.

Suurin osa puutuotteista myytiin markkinoilla. Tynnyrimarkkinoiden perinne on säilynyt nykyaikaan – vuodesta 2000 lähtien Avinurmessa on järjestetty joka juhannus Tynnyrimarkkinat.

Kotiseutuhengen ja perinnekulttuuristen taitojen säilyttämiseksi ja edistämiseksi perustettiin vuonna 2008 Avinurmen elämäntapakeskus, joka on Virumaan suurimmista kaupungeista Rakveresta ja Jõhvista vain hieman yli puolen tunnin automatkan päässä.

Elämäntapakeskuksen museoesineet esittelevät paikkakunnan taitoja ja perinteitä, joita siirretään sukupolvelta toiselle. Oppaan ohjauksessa on mahdollista tutustua Avinurmen arvostetuimpien mestarien toimintaan.

Pysyvässä näyttelyssä ”Puusta syntyy elämä” näemme tuotteita, joita paikkakunnan käsityömestarit ovat valmistaneet eri aikoina. Esillä on runsaasti tynnyreitä, pyttyjä, koreja, puisia astioita, huonekaluja ja muita kauniita puuesineitä.

Toinen näyttely ”Metsästys elämäntapana” esittelee Avinurmen elämäntavan toista puolta – metsästystä, metsäneläimiä ja niiden elintapoja. Esillä on myös erilaisia täytettyjä metsäneläimiä.

Keskuksessa järjestetään erilaisia työpajoja ja koulutuksia, mestarit opettavat Avinurmen perinteisten käsityötuotteiden valmistusta ja lisäksi Elämäntapakeskus tarjoaa majoitusta ja ennakkotilauksesta ruokailuja. Puutuotteita on mahdollista ostaa paikan päällä olevasta kaupasta.

Avinurmessa on oma kulttuuriperintö, kaunis luonto ja elämysrikkaita ajanviettomahdollisuuksia.

Viron tunnetun runoilijan ja proosakirjailijan Juhan Liivin (1864–1913) ja hänen veljensä Jakob Liivin (1859–1938) kotitalo, joka nykyisin toimii museona, sijaitsee Tartumaalla, Peipsiäären kunnassa, Rupsin kylässä.

Lähes jokainen virolainen osaa ulkoa joitain Juhan Liivin säkeitä tai laulurivejä: ”Tulin kaupungista. Lumisade. Työtä ei löytynyt mistään…” tai ”Kun olin vielä pieni mies,

sointu soi rinnassani”. ”Mikäli tuota metsää ei olisi” on merkitykseltään sekä vertauskuvallinen että suora traaginen kohtalo kirjailijan elämästä, jonka suuri unelma oli Peipsi, joka näkyi hänen kotipaikaltaan metsien takana.

Museon ulkoilmanäyttely tarjoaa yleiskatsauksen Viron talonpoikien elämään 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa. Liivien kotona Ojan tilalla kävijät näkevät riihitalon, savusaunan ja aitan, jotka olivat siihen aikaan tyypillisiä jokapäiväisiä asioita.

Näyttelytalossa on pysyvä näyttely ”Olisinpa runoilija”, joka kertoo Juhan Liivin elämästä ja tuotannosta.

Koska joka kevät järjestetään lausuntakilpailu koululaisille ja museo myöntää myös Juhan Liivin runouspalkinnon, on näyttelyssä myös näihin teemoihin liittyviä osia.

Toimistorakennuksessa voi tutustua Kodaveren kulttuureja esittelevään näyttelyyn ”Kodavere – kunnon möhkäle pitäjää”.

Yleensä kesäaikaan museossa on myös tilapäisnäyttelyitä.

Liivin museosta on mahdollisuus tilata erilaisia koulutusohjelmia eri-ikäisille koululaisille, järjestää seminaareja, työpajoja ja leirejä. Myös oppaan voi tilata.

Museomyymälästä voi ostaa useita julkaisuja, jotka liittyvät joko Juhan Liiviin tai Kodavereen.

Tartumaalla, Peipsiäären kunnassa, Peipsijärven rannalla Varnjan kylässä on erilaisia elämyksiä tarjoava talo – Mesi taren kotitalo.

Jos haluat tutustua tarkemmin vanhauskoisten perinteiseen elämäntapaan, voit tehdä sen paikallisessa omaperäisessä mökissä, jossa on mahdollisuus yöpyä.

Mesi tare toimii aidossa vanhauskoisten talossa ja tarjoaa mahdollisuuden kurkistaa vanhauskoisten yhteisöön ja kodinomaiseen elämiseen. Siellä on mahdollista saada tietoa tästä elämäntyylistä, tavoista, uskonnosta, arkkitehtuurista ja ruoasta.

Mökissä ei ole vesijohtovettä, ja koko elämä toimii, kuten kylissä on toimittu jo muinaisina aikoina – vesi tulee kaivosta, peseytymistä varten on sauna ja viihdettä tarjoaa kaikki ympärillä oleva.

Vieraiden käytössä on talo pihoineen.

Mesi taressa jokaisella esineellä on oma tarinansa. Vanhoille esineille on annettu uusi mahdollisuus, ja myös korjaamisessa on käytetty paljon luonnonmateriaaleja tai kierrätysmateriaaleja. Tämän ansiosta Mesi taren kotitalolle myönnettiin vuonna 2016 Viron ensimmäisenä majoitusyrityksenä EHE eko- ja laatumerkki.

Talo on sisustettu alueen mukaisesti sekä paikkakunnalle tyypillisillä tekstiileillä ja esineillä viimeistä yksityiskohtaa myöten. Näyttelyistä tekee erityisen se, että kun museoissa on mahdollisuus katsella samanlaisia esineitä, niin Mesi taressa viipymisen aikana niitä voi käyttää ja tuntea olevansa kotonaan.

Mielenkiintoinen on myös takahuoneessa muinaisista ajoista säilynyt lesanka (uunin päällä oleva makuusija), jossa voi kylmänä talvipäivänä istua ja kuunnella lieden alta kuuluvia liekkejä.

Mesi taren kotitalo tarjoaa kävijöille monia palveluita: erilaisia saunoja, kuten suomalaisen saunan, savusaunan, kasvihuonesaunan ja telttasaunan sekä kylpytynnyrin, sekä mahdollisuuden vuokrata veneitä, polkupyöriä, tilata laivaretkiä ja risteilyitä Peipsijärvellä. Talvella voi valita järvitaksin tai järvisafarin paikallisella monsteriautolla ja vuokrata potkukelkan.

Siellä järjestetään myös erilaisia työpajoja, kuten kalastajaelämän esittelyä ja Peipsiveeren teekulttuurin työpaja.

Kävijöille Mesi taressa vierailu tarjoaa palan Peipsin rannan elämästä – vanhaa ja aitoa, elävänä.

Piirissaar on Peipsijärven suurin saari, mutta sen pinta-ala on vain 7,5 km² ja asukkaiden määrä vaatimaton. Saari sijaitsee Tarton maakunnassa Peipsijärven ja Lämmijärven rajalla, 15 km päässä Emajoen suulta.

Laivayhteys toimii joko Piirissaaren sataman kautta tai 10 km:n päässä sijaitsevasta Laaksaaren satamasta.

Saaren nimi vastaa sen sijaintia, sillä läheltä itärantaa kulkee Viron ja Venäjän välinen valtionraja, kuten muinaisina aikoina, kun Tarton piispa ja Pihkova jakoivat saarta. Tsaarin ajalla saari kuului osittain Liivinmaalle, osittain Pietarille, ja raja kulki koko saaren läpi.

Ensimmäiset kirjalliset lähteet Piirissaaresta ovat 1370-luvulta Pihkovan kronikasta, jossa kerrotaan riidasta saksalaisten ja pihkovalaisten välillä Želatšekin saaren takia. Myöhemmin saarella on ollut useita muita nimiä, kuten Klitsaar, Porka, Solsar ja Selsar. Vasta 1700-luvun puolivälistä lähtien saarta on kutsuttu Piirissaareksi.

Saari sai pysyvän asutuksensa ilmeisesti Suuren Pohjan sodan aikana Venäjän vanhauskoisista, jotka pakenivat kirkkoreformia. Vielä nykyäänkin asukkaat ovat lähinnä vanhauskoisia. Valitettavasti asukkaiden määrä vähenee jatkuvasti. Saarelle laivamatkoja järjestävien matkailuyritysten ansiosta saarella vieraillaan melko aktiivisesti.

Tärkeimpiä elinkeinoja saarella ovat kalastus ja sipulinviljely.

Kävijöiden kannattaa nauttia erityisesti ainutlaatuisesta luonnosta. Saari on nimittäin minerotrofinen suo, joka ulottuu vain 1–2 metriä Peipsin veden tason yläpuolelle. Piirissaaren soilla elää suojeltavia sammakkolajeja, kuten kaivajasammakko ja viherkonna. Nisäkkäistä löytyy majavia, hirviä, villisikoja ja supikoiria, samaten monia lintulajeja, jotka talvehtivat saaressa, mutta on myös muuttajia (kuten merimetsot, jalohaikarat, jne.).

Piirissaar on luonnonsuojelualue, joka kuuluu Natura 2000 -alueiden joukkoon sekä kansainvälisesti merkittävien kosteikkojen eli Ramsarin alueisiin.

Nähtävyyksistä on syytä mainita kivirakennus Pietari-Paavalin kirkko, joka on säilynyt hyvin aina tähän päivään asti. Polkuja kävelemällä pääsee tutkimaan kylien rakennuksia ja puutarhoja.

Valitettavasti Piirissaaren vanhauskoisten rukoushuoneeseen ei voi kutsua tutustumaan, sillä vuonna 2016 useita puurakennuksia tuhonneessa tulipalossa paloi myös rukoushuone.

Põlvan maakunnassa, Räpinan kunnassa, Võhandujoen rannalla sijaitsee Süvahavvan kylä, jonne kulttuurista ja luonnosta kiinnostuneet kutsutaan käymään.

Kylä esitellään yhtenä Etelä-Viron 21:stä näkemisen arvoisesta paikasta, jotka on merkitty National Geographicin keltaisella ikkunalla.

Aikojen kuluessa Võhandujoki on kaivanut hiekkakiveen syvän uoman ja muodostanut hiekkakivipaljastuman. Näkemisen arvoisena voidaan pitää joen vasemmalla rannalla olevaa 16,5 metrin korkuista Viiran myllymuuria, jota on kutsuttu myös Viiran Taevaskodaksi ja Viiran myllykallioksi.

Kauniita ovat myös Kalmatemäen ja Sõjataren hiekkaseinämät.

Kylän lähellä on myös pieni Süvahavvan suo ja luonnon pyhäkkö Ukun luola. Luola sijaitsee siellä, missä Võhandujoki virtaa itään ennen Süvahavvaan päätymistään. Yhdessä kohdassa joki tekee pienen käännöksen pohjoiseen, ja sen päässä joen pohjoisreunalla on luola.

Joen rantaan rakennettiin vuosina 1900–1915 vesimylly, jonka rakennus toimii nykyään kyläkeskuksena. Suojeltuja rakennuksia kylässä ovat Viian vesimylly, Süvahavvan vesimyllyn asuinrakennus ja vesimyllyn pato.

Joen rannalla, valkoisessa kivirakennuksessa toimii Süvahavvan villatehdas-museo, jossa voi tutustua vanhaan villanjalostusteknologiaan, mutta voi antaa omaa villaa langaksi kehrättäväksi. Villakalli Puut (käsityöpuoti) myy paikan päällä villatuotteita ja muita paikallisia käsitöitä.

Tehtaalla voidaan järjestää ennakkotilauksesta myös opastettu kierros.

Kannattaa vierailla Süvahavvan luontotalossa, joka sijaitsee vain 800 metrin päässä villatehtaalta.

Elämäntapatilalla kasvatetaan ja markkinoidaan yli 40 lajia tee- ja maustekasveja.

Põlvan maakunnassa, Võhandujoen varressa sijaitsevat ennen tärkeänä kauppa- ja satamakeskuksena pidetty Võõpsun kauppala ja samanniminen kylä. Lämmijärvelle on noin kolme kilometriä. Võõpsua pidetään myös Setomaan alkuna.

Ensimmäiset maininnat Võõpsun kylästä ovat vuodelta 1428, jolloin kronikat kertovat paikallisesta rajariidasta. Täällä Setomaan rajan portilla elettiin kuitenkin jo paljon aikaisemmin.

Aarre, joka on löydetty Võõpsun läheltä, on peräisin 1000-luvun ensimmäiseltä puoliskolta, ja ihmiset käyttivät tätä aluetta asuinpaikkanaan luultavasti jo vuosina 800–1050.

1200-luvun puolivälissä Võõpsussa oli pieniä puisia puolustustorneja ja satama.

Võõpsu on mainittu useammassa lähteessä (tosin eri nimillä, kuten Webbeke, Weipso, Wibowsky), koska se oli merkittävä kauppareittien kauttakulkuasema Liivinmaan kuvernementin ja Pihkovan rajakylänä.

1800-luvun jälkipuoliskolla kauppalassa oli useita teollisuusyrityksiä (kuten nahan parkitsemisen ja puunkäsittely-yrityksiä), muun muassa ruukkutehdas. Hyväntahtoisesti ”Ruukkusetukaisten pääkaupungiksi” nimitetyssä Võõpsussa toimi sataman kautta vilkas tavaroiden ja matkustajien liikenne. Võõpsu oli kuuluisa myös markkinoistaan. Tärkein tuote oli pellava.

Kylä kehittyi Peipsi-Pihkovajärvestä ja Võhandujoesta saatavan runsaan kalasaaliin ansiosta.

Vuosien kuluessa – mukaan lukien vuoden 1939 tulipalo, jossa tuhoutui neljännes kauppalasta – sodan vaikutukset vähensivät Võõpsun merkitystä. Myös laivayhteys satamasta päättyi.

Nykyään kiinnostavana kohteena on säilynyt ortodoksinen Pyhän Nikolaoksen kirkko, jossa on nähtävissä 1700-luvulta peräisin oleva ikoni ”Pyhä Gennadius” ja ”Jumalanäidin syntymä”.

Võõpsun kylässä oli pieni puinen kappeli – tsasouna, jollaisia löytyi aiemmin lähes jokaisesta Setomaan kylästä.

Kiinnostavia voivat olla myös vanha paloasemarakennus ja säilynyt mukulakivikatu.

Hyvää kehitystä on nähtävissä satamassa, sillä laitureita kunnostetaan. Kulttuuriperintönä pidetyn historiallisen sataman palauttaminen antaa mahdollisuuden elvyttää alueen kulttuuria ja laivaliikennettä Võhandujoella ja Lämmijärvellä.

Raunioiden varhainen historia ylettyy vuoteen 1349. Vironkielisen nimensä linna on saanut täällä sijainneen ritarilinnan kuparikaton mukaan. Linna oli Liivin ritarikunnan Vasknarvan voutikunnan keskus ja myös suurmestarin residenssi.

Ensimmäisen Peipsijärven ja Narvajoen vesiteitä valvomaan määrätyn linnoituksen rakensi vuonna 1349 ritarimestari Goswin von Herike, mutta pihkovalaiset tuhosivat sen samana vuonna sodassa.

Vuosina 1427–1442 Liivin ritarilinnoitus rakennettiin uudestaan entiselle paikalleen. Vanhan linnoituksen sijaan rakennettiin nelikulmainen tornilinna, jolla oli 3,6 metrin paksuinen kivinen suojamuuri. Asumiseen tarkoitetussa kolmikerroksisessa päärakennuksessa oli suuret ikkunat ja muurin sisäpuolella portaat. Tämä 12 metriä korkea päälinnoitus oli ollut 23 metriä pitkä ja 15 metriä leveä.

Liivinmaan sodan aikana linnoitus vaurioitui pahasti, mutta se kunnostettiin ennalleen 1600-luvun alussa. Jo saman vuoden lopussa linnoitus oli kuitenkin joko hylätty tai rikottu, sillä Suuressa Pohjan sodassa sitä ei enää käytetty.

Vasknarva voutikunnan keskuksena linnoituksella oli suuri merkitys Liivinmaan suojelussa.

Nykyään on mahdollista nähdä toistuvasti murskatut ja 1600-luvun alussa palautetun voimakkaan suojarakenteen 3 m paksujen muurien ja pyöreiden tornien jäännökset.

Vasknarvan linnoitus otettiin valtion suojeluun vuonna 1964, ja sitä pidetään yhtenä erikoisimmista puolustusrakennuksista, joka kuvastaa vaikeiden aikojen puolustuslinnoitusten rakennuskulttuuria.
Varmasti kannattaa Vasknarvan linnoituksessa vieraillessa hyödyntää mahdollisuus katsella Narvajoen toisella puolella näkyvää Venäjää.

Illukan kunnassa, Kuremäellä, alueen korkeimmalla kukkulalla kohoaa majesteettisena Itä-Virunmaan suurin matkailukohde – ainut Virossa toimiva venäläisortodoksinen Pühtitsan Jumalanäidin kuolonuneen nukkumiselle pyhitetty nunnaluostari (Kuremäen luostari), joka rakennettiin vuosina 1892–1910 ja joka on yhä toiminnassa.

Muinaisina aikoina täällä sijaitsi virolaisten uhrilehto ja mäen juurella uhrilähde. Legendan mukaan paikalliset talonpojat näkivät 1500-luvulla tällä mäellä Jumalanäidin ilmestyksen ja löysivät myöhemmin muinaisen tammen juurelta ortodoksisen ikonin. Tapahtumaa kuvaava maalaus on nähtävissä Kuremäen luostarin portilla. Siitä lähtien mäkeä alettiin kutsua myös toisella nimellä, ”Pühtitsa” eli pyhitetty paikka. Ihmeellisen tapahtuman muistoksi rakennettiin mäelle pieni kappeli.

Kuremäen luostarin edustan pysäköintialueen reunalla sijaitseva tammi on valtion suojelun alainen ja ympäröity aidalla, jotta ”pyhää kuorta” himoitsevat ortodoksipyhiinvaeltajat eivät kuorisi puuta paljaaksi, koska he uskovat, että tammen kuorella on parantava vaikutus. Vuosien kuluessa puusta on otettu kaarnanpaloja.

Luostaria alettiin rakentaa Kuremäelle vuonna 1885, ja se valmistui vuonna 1891. Rakennettiin pääkirkko, hautausmaan kappeli, kuvernöörille tupakirkko ja muita tarvittavia rakennuksia. Luostarin kellotornissa oli 7 kelloa, joista suurin painaa 2,6 tonnia ja toinen 1,5 tonnia. Kolme pienempää ovat lähes samaa kokoa. Luostari oli Venäjältä saapuvien vanhauskoisten mekka. Luostari toimii yhä edelleen ja on omavarainen. Nykyään Pühtitsan luostarissa asuu yli 150 nunnaa.

Korkean kivimuurin ympäröimällä alueella on näkemisen arvoinen Jumalanäidin kuolonuneen nukkumiselle pyhitetty pääkirkko, kastekirkko, museo ja omaperäiset heinäsuovan muotoiset halkopinot, porttitornit ja korkeat muurit. Luostarin suurella pihalla on paljon lisärakennuksia. Mielenkiintoisia ovat kappeli, nunnien hautausmaa, jättiläistammi ja uimahuone sekä lähde, jonka vedellä uskotaan olevan ihmeellisiä voimia.

Luostariyhtymän suurin rakennus on Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen pääkirkko. Se on vaikuttava rakennus, jossa on muinaisvenäläiselle kirkolle ominainen kolmilaivainen pohjakaava, eteishuone ja alttarikomero. Se on tiukasti symmetrinen keskilinjan suhteen. 5 pyöreää tornia päättyy sipulikupoleihin. Ulkoviimeistelyssä on käytetty puhdasta tiiltä ja valkoista laastia. Ikonostaasi on uusbarokkia, matala ja kolmilaivainen. Pääkirkon lisäksi vanhalta rakennuskaudelta on alueella säilynyt viisi puista asuintaloa, Rodoneži Sergiuksen puukirkko ja luostarin perustajan puolison puinen asunto. Muut rakennukset on rakennettu myöhemmin.

Rakveren maantien lähellä, keskellä Alutagusen metsiä, Tudulinnan kauppalassa odottaa Virossa ainutlaatuinen näky, jossa vierekkäin on kaksi kirkkoa. Toinen on vanha puukirkko, josta nykypäivään on säilynyt raunio, jossa on vuotava katto, umpeen lyödyt ikkunat ja sienien vaurioittamat seinät. Kirkontorni on vain muisto. Toinen kirkko on Tudulinnan Rauhan kirkko, joka rakennettiin vuosina 1938–39 E. Sacharisaen suunnitelman mukaan vanhan puukirkon viereen. Se on upea kivikirkko, jossa on poikkeuksellisesti kellotorni idän suuntaan.

Perinteisessä hallikirkossa on koveraräystäinen harjakatto ja nelikulmainen pyramidihuippuinen länsitorni. Näiden kahden kirkon alkutarina ansaitsee huomiota. Vuonna 1923 Tudulinnan ja Iisakun seurakuntien palveluksessa aloitti avarakatseinen ja hyvä puhuja pastori Voldemar Kuljus, mutta uuden saarnamiehen saarnat eivät rajoittuneet vain pyhään kirjaan, vaan yhä useammin hänen juttunsa muistuttivat maallisia puheita käsitellen elämää laajemmin, mukaan lukien kirjallisuutta ja tieteellisiä saavutuksia.

Valitettavasti hänen liian valaistukselliset saarnansa eivät miellyttäneet vanhoillisia seurakunnan jäseniä, mikä johti vuonna 1929 Tudulinnan seurakunnan hajoamiseen ja vanhan opettajan erottamiseen. Uusi seurakunta työskenteli kovasti saadakseen kirkon käyttöönsä. Useiden riitojen seurauksena rakennettiin lopulta uusi kirkko aivan vanhan viereen, millä nimenomaan haluttiin korostaa seurakuntien välistä eroa. Vanha kirkko suljettiin vuonna 1947. Hajoavassa rakennuksessa voi ihailla kolhoosiajan neuvokkuutta pyhäkön muokkaamisessa viljankuivaamoksi. Vuonna 1980 sen käyttö lopetettiin kokonaan. Nykyään se kuuluu kuitenkin suojelukohteisiin, sillä jokainen puukirkko on Virossa erittäin arvokas, koska 1700-luvun puukirkot ovat laskettavissa yhden käden sormilla.

Nykyiset kunnan asukkaat osaavat antaa selitykseksi vain sen, että kun suurten metsien keskellä sijaitsevaan pieneen seurakuntaan tuli eripuraa, se jatkuu sukupolvesta toiseen. Toista tällaista uskonkiistaa luterilaisen kirkon historia ei tunne.

Vuodesta 1554 lähtien on tietoja Mustveen ritarikartanosta. Aikanaan Mustveen joki oli LIIVIN RITARIKUNNAN ja TARTON KATOLILAISEN HIIPPAKUNNAN raja. Punertavaa graniittikiveä, jossa on alasaksinkielistä tekstiä, on arvioitu yhdeksi 1400-luvulta peräisin olevaksi rajakiveksi, joita joesta on löydetty. Se merkitsi rajaa Kalparitariston ritarikunnan ja Tarton hiippakunnan maiden välillä sen jälkeen, kun saksalaiset ristiritarit olivat alistaneet mannervirolaiset vuonna 1224. Kivi löydettiin Mustveen joesta läheltä oikeanpuoleista rantaa ja kiskottiin maihin vuonna 1910. Kansantarujen mukaan sen alla piti olla aarre. Nykyään rajakivi on kiinnostuneiden tutkittavana Mustveen kulttuurikeskuksen parkkipaikalla, eikä kiven nykyisessä paikassa sen alla voi enää olla aarretta.

Ev.lut. Mustveen luterilainen kirkko on uusgoottiseen tyylin kanonien mukaan rakennettu kivirakennus. Yksilaivaisen rakennuksen länsipäässä sijaitsee nelikulmainen uusgoottinen pyramidihuippuinen torni. Portaalit ja ristikkokuvioiset ikkunat ovat suippokaarisia, tornin julkisivussa ja eteishuoneiden päädyissä on pyöreät ikkunat. Sisäänkäynti kirkon puutarhaan on merkitty tiiliportilla, mutta puutarhaa ympäröivä aita puuttuu.

Mustveen luterilaisen kirkon rakentaminen alkoi J. Maasin suunnitelman mukaan vuonna 1877. Rakennustyöt etenivät nopeasti, mutta vuonna 1878 kirkon torni kaatui. Rakennus saatiin valmiiksi ja vihittiin käyttöön vuonna 1880. Oman kirkon saaminen oli erittäin tärkeä tapahtuma Mustveen virolaiselle väestölle, joka oli aiemmin joutunut käymään Mustveestä 15 km:n päässä sijaitsevassa Torman kirkossa.

Vuonna 1939 kirkkoa kohtasi vielä uusi onnettomuus – tulipalo, jonka seurauksena rakennuksen sisätilat vaurioituivat. W. E. Krügerin alttarimaalaus ”Kristuksen ylösnousemus” saatiin pelastettua. Uusi alttari tuotiin Viljandin Johanneksen kirkosta, barokkipenkit Tallinnasta ruotsalaisesta Mikaelin kirkosta.

Mustveen luterilaisen kirkon vuodelta 1883 peräisin olevat W. Müllverstedtin urut ovat päätyneet paikalleen erikoisella tavalla. Vuonna 1964 Mustveen seurakunnan pappi Eenok Haamer ja hänen puolisonsa Eha kuulivat uutisen Võrumaalla Pindin kylässä olevista herran haltuun jätetyistä uruista. Nopean reagoinnin ansiosta Haamerit onnistuivat toimittamaan urut Mustveelle. Vuosikymmeniä myöhemmin soitin entisöitiin alkuperäiseen muotoonsa urkumestari Olev Kentsin avulla.

Mustveen Pyhän Nikolauksen kirkko on rakennettu arkkipiispan luvalla ja arkkitehti A. Edelsonin suunnitelman mukaan 1861–1864 ihmeidentekijä Nikolauksen kunniaksi. Kolmiosaisen historiallisen rakennuksen pohjapiirros on latinalaisen ristin muotoinen. Sen leveällä läntisellä eteishuoneella on neliön mallinen kellotorni, pohjoisosassa nelikulmainen alttaritila, nartheksiksella sijaitsee pieni sipulikupoli.

Kirkkoa ympäröi puutarha, jolle lisäarvoa antaa sieltä avautuva maalauksellinen näkymä Mustveen joelle.
Kirkon sisustusta koristavat 1800-luvulta peräisin olevat katon ja seinien ornamenttimaalaukset sekä lukuisat ikonit. Ikonostaasi ja pyhitetyt astiat hankittiin kirkon jäsenten lahjoituksilla, kirkon kellot ja pyhät kirjat lahjoitti Pihkovan arkkipiispa Nafanaili. Vuonna 1901 ostettiin jälleen jäsenten tuella 1,5-tonninen kirkonkello. Vuonna 1939 kirkkoon tuli patsas ”Ristiinnaulittu Jeesus Kristus Golgatalla”.

20. elokuuta 1939 Mustveen Pyhän Nikolauksen kirkossa vieraili ruhtinatar Marina Petrovna Golitzõna, Venäjän keisari Nikolai II:n ja Italian kuningatar Elenan läheinen sukulainen.
Yhä toiminnassa olevaa kirkkoa ylläpidetään ja hoidetaan edelleen jäsenten tuella.

Mustveen Pyhän kolminaisuuden kirkko on rakennettu vuonna 1877 entisen puukirkon (1840) tilalle. Kirkko on ristinmuotoisen historiallinen rakennus, jonka länsipuolella kohoaa kahdeksankulmion muotoinen kellotorni. Seurakunta toimi rakennuksessa vuoteen 1957 asti. Sen jälkeen siitä tuli Neuvostoliiton silloisen johtajan Nikita Hruštšovin uskontovastaisen politiikan seurauksena osuuskunnan jauho- ja huonekaluvarasto. Kirkon omaisuus vietiin ennen sulkemista Mustveen Pyhän Nikolauksen kirkkoon. Tietysti pyhäkön käyttö varastorakennuksena oli tuhoisaa rakennukselle. Vuonna 1980 kirkko palautettiin käytettäväksi pyhäkkönä. Rakennuksen käyttöoikeutta pyhäkkönä pyysi Mustveen Betanian seurakunta, koska heille kuulunut rukoushuone kansallistettiin uuden valtiojärjestelmän toimesta vuonna 1940. Oikeauskoisten kirkkona pyhäkkö avattiin vuonna 2004.

Vuonna 2003 Mustveen Halastusen ja Pyhän kolminaisuuden oikeauskoisten seurakunnalle palautetusta tyhjästä pyhäköstä on tullut seurakunnan johtajan Sergei Borodinin alaisuudessa aktiivisesti toimiva kirkko. Vuosina 2003–2004 kirkossa tehtiin kunnostustöitä. Vuonna 1957 kirkon sulkemisen yhteydessä Mustveen Pyhän Nikolauksen kirkkoon viedystä omaisuudesta oikeauskoisten seurakunta sai takaisin vain kattokruunun. Erilaisten hankkeiden tuella kirkko on tähän mennessä hankkinut edustavan sisustuksen ja järjestänyt ympäristön. Sulkemisen yhteydessä tornista alas lasketun ja kalastajien sikuskan eli pilkkien materiaaliksi päätyneen kellon tilalle saatiin huhtikuussa 2004 Pietarista Mustveelle Jaroslavin tehtaalta tilattu 271 kg painava kello, jonka hankinnassa lahjoitukset olivat suureksi avuksi.

Suurin osa Mustveen Pyhän kolminaisuuden kirkon ikoneista on tilattu Mustveestä kotoisin olevalta tallinnalaiselta Svetlana Suvorovalta, ja hopeapäällysteiset ikonit ovat Tallinnassa asuvan ikonimaalari Juri Horuzhenkon töitä. Kirkon sisustusta on täydennetty alttariristillä, alttariovilla, kynttilänjaloilla, kirkon penkeillä ja matoilla. Myös kirkon ympäristö on saanut kauniimman ulkonäön. Erityisesti huomiota ansaitsee hieno metallinen aita, jonka lahjoitti kirkolle Sergei Borodinin Pietarissa asuva poika, joka tuki huomattavasti myös kirkon tornikellon ostamista.

Mustveen Halastusen ja Pyhän kolminaisuuden oikeauskoisten seurakunta on poikkeuksellinen ilmiö, joka on itsenäinen ortodoksinen seurakunta, joka ei kuulu Konstantinopolin eikä Moskovan patriarkaatin kanoniseen alaisuuteen.

Mustveellä oli vanhauskoisten kirkko jo vuonna 1795, mutta se annettiin viranomaisten painostuksella ortodokseille. Vuonna 1802 Ioakim Gorjushkin rakensi puisen rukoushuoneen, jonka poliisi sulki 7. tammikuuta 1848 kirkkovälineiden, ikonien ja muun omaisuuden kanssa. Samaan aikaan tapahtui Mustveessä vanhauskoisten pakonomainen kastaminen yhteisuskoon, ja aikaisemmin suljettu vanhauskoisten rukoushuone pyhitettiin yhteisuskon kappeliksi ja vuonna 1949 yhteisuskon kirkoksi. Tämän seurauksena Mustveen vanhauskoisten määrä väheni huomattavasti.

Vuonna 1864 rakennettiin seurakunnalle Mustveen talonomistajien lahjoittamalle maalle yksikerroksinen kivijalkainen ja pärekattoinen puinen rukoushuone. Kaikki nämä rakennukset hävisivät tulipalossa II maailmansodan aikana. Viron tasavallan aikana uuden rukoushuoneen rakentamisen johdossa toimivat A. Gužov ja D. Blohhin, ja heitä tuki valtioneuvoston jäsen, Mustveestä kotoisin oleva vanhauskoinen P. Baranin. Rukoushuoneen suunnitteli J. Jansen ja rakensivat paikalliset mestarit N. Nikulin, A. Vassiljev ja V. Krasnov. Aluksi se rakennettiin paikallisen mäntymetsän hirsistä, mutta muutaman vuoden kuluttua julkisivu rapattiin ja kirkko sai kivirakennuksen ulkoasun. Rukoushuoneen koristamiseen osallistuivat Peipsimaan tunnetut ikonimaalarit Gavriil Frolov, Pimen Sofronov ja Mark Solntsev. Viron suurimman, yli tuhat henkeä mahduttavan vanhauskoisten pyhätön käyttöön vihkiminen tapahtui kesäkuussa 1930. Katu, jolla pyhättö sijaitsee, nimettiin sen kunniaksi Vanhauskoisten (Staroobrjadtšeskaja) kaduksi (nykyään kirkon osoite on Lohu 2). Käyttöönvihkimispäivänä kirkossa kävi 3500 ihmistä. Vuonna 1933 suoritettiin kirkon täydellinen uudelleenrakennus, vuonna 1935 rukoushuone ympäröitiin valurautaisella aidalla.

Siitä, kuinka tärkeä rooli Mustveen seurakunnalla oli koko Viron vanhauskoisten elämässä, kertoo fakta, että XVI vanhauskoisten kongressissa, joka järjestettiin vuonna 1939 Mustveellä, otettiin vastaan päätös siirtää Viron vanhauskoisten seurakunnan jäsenten liiton toiminta Tallinnasta Mustveelle.

Yhä edelleen Mustveen vanhauskoisten kirkko on Mustveen vanhauskoisten seurakunnan käytössä.

Kaupungin uusin ja modernein pyhäkkö on vuonna 2008 valmistunut Mustveen Betanian seurakunnan rukoushuone, jonka rahoittivat vapaaehtoiset lahjoittajat ja osittain myös Viron valtio. Erityisesti huomiota herättävät taiteilija Dolores Hoffmanin koristamat lasimaalaukset. Rakennus sijaitsee vuodesta 1921 toimineen Mustveen Betanian seurakunnan vuonna 1935 rukoushuoneen rakentamista varten ostamalla tontilla. Rukoushuone vihittiin käyttöön vuonna 1937, mutta Neuvostoliiton aikana rukoushuone kansallistettiin ja muutettiin elokuvateatteriksi. Rakennus palautettiin seurakunnalle käyttökelvottomana, joten se päätettiin purkaa.

Uuteen pyhäkköön mahtuu palveluihin osallistumaan jopa 150 henkeä, lisäksi on sali pienempiä tapahtumia varten, pyhäkoulu- ja nuorisotila sekä pastorin huone. Tulevaisuudessa kirkossa on tarkoitus järjestää konsertteja.

Mustveen Betanian seurakunta on toiminut vuodesta 1921 lähtien, ja seurakuntaan kuuluvat ihmiset Iisakusta Alatskiviin eli lähes 100 km pitkin Peipsin rantoja. Itse rakentamaansa rukoushuonetta seurakunta ei ole voinut käytännössä käyttää, ja siksi heidän oli neuvostoaikana käytettävä kokoontumisiin ortodoksisen kirkon rakennusta sekä Mustveen musiikki- ja taidekoulun salia, joka oli tietysti hyvin epämiellyttävää säännöllisten palveluksien järjestämisessä, sillä viikon aikana sali oli koululaisten aktiivisessa käytössä.

Mustveellä, Peipsijärven rannalla huomion ansaitsee kaunis patsas – ”Sureva neitsyt”, joka sijoitettiin sinne vuonna 1973. Tekijä on kuvanveistäjä Elmar Rebane. Tämä on paikka, johon paikalliset asukkaat vievät kukkia 9. toukokuuta. Ketkä siis nukkuvat ikiunta täällä Peipsin korkealla rannalla? Tämä on joukkohauta, johon on haudattu 260 II maailmansodan aikana alueella kaatunutta neuvostosotilasta. Paikalliset venäläiset kutsuvat tätä patsasta myös nimellä ”Bednaja Liza”.

Samalla paikalla muistomerkin edessä oleva venäläisten vanhauskoisten risti merkitsee ensimmäisen vanhauskoisten hautausmaan sijaintipaikan, koska nykyistä kaupungin ulkopuolella sijaitsevaa hautausmaata ei vielä ollut. Mutta vuonna 1880 järven rannalle hautaaminen kiellettiin. Uusi hautausmaa rakennettiin vasta vuonna 1894. Se oli tarkoitettu kaikkien täällä asuvien käyttöön, uskontokunnasta riippumatta.

Nykyiseen joukkohautaan on haudattu myös Peipsijärvellä lentokoneensa kanssa pudonnut espanjalainen lentäjä Benito Agirre, joka taisteli tuolloin Neuvostoliiton ilmavoimissa. Tämän nuoren miehen nimeä kantaa yhä nykyäänkin yksi Mustveen kaduista.

Vuodesta 1997 lähtien tämä hautapaikka on ollut kansallisessa kulttuurimuistomerkkien rekisterissä Toisessa maailmansodassa kaatuneitten joukkohautana.

Tämä historiallinen paikka on pyhä eri kansakunnista ja uskontokunnista oleville ihmisille, koska haudattujen joukossa oli ortodokseja ja vanhauskoisia, luterilaisia ja katolilaisia, juutalaisia ja muslimeja.

Kallaste-Mustveen maantien vieressä, muutaman sadan metrin päässä Peipsijärvestä Palan kunnassa Rannan kylässä sijaitsee Rannan tuhatvuotinen tammi. Kansan joukossa sille on annettu monia eri nimiä – Rannamõisan tammi, Kodaveren tammi, Tuhatvuotinen tammi.

Puun korkeudeksi on viime vuosina mitattu 16 m ja rungon ympärysmitaksi 480 cm. Tämä tammi on lukuisien perinnetarinoiden kohteena oleva puu Virossa.

Monissa tarinoissa viitataan siihen, että tammi oli hiisipuu, toisissa taas kerrotaan, että Kalevipoeg jätti tämän puun kasvamaan, kun hän oli leikannut kaikki muut alueen tammet pois.

Mutta yksi tarina kertoo näin – Venäjän keisarinna Katariina oli kerran ajanut ohi, ja Rannamõisan kohdalla keisarinnan vaunujen akseli murtui. Rikkinäinen akseli oli isketty maahan pystyyn, ja siitä kasvoi tammi. Skandaalinen keisarinna on todennäköisesti ajanut täältä ohi ja ehkä myös vaunun akseli on murtunut, mutta tammipuinen pyöränakseli ei ole mikään pajunoksa, jonka voi tunkea suoraan multaan, ja parissa viikossa siinä on lehdet.

Jännitystä lisäävät kansan suusta peräisin olevat viittaukset tammen alle haudatusta aarteesta ja kummituksista. Kolikoiden löytymisen syy saattaa kuitenkin olla se, että tammen luona on ollut muinaisten virolaisten uhripaikka, johon viittaa siellä oleva litteä kivi.

Tarinoita, jotka ovat kertoneet tammesta, on niin paljon ja ne ovat niin erilaisia, että niiden perusteella on vaikea tehdä mitään varmoja johtopäätöksiä. Voidaan kuitenkin sanoa, että kyseessä on ollut huomionarvoinen puu, joka on saanut tärkeän paikan ihmisten muistissa. Kansanperinteiden perusteella voidaan sanoa, että muinaisina aikoina puu oli huomattavasti suurempi kuin nykyään.

On varmasti totta, että tammesta on säilynyt vain viidennes ja sen onttoa runkoa ovat aikanaan käyttäneet piilopaikkana useat sotilaat. Ruotsin aikana, yli 300 vuotta sitten, sen sisään oli mahtunut 20 sotilasta.

Myös August Kitzberg kertoi kirjassaan ”Vanhan ”kulkurin” nuoruusmuistoja”, että 1000-vuotisen tammen onttoon runkoon mahtui monia ihmisiä.

Vuoden 1905 levottomuuksien aikana myös tammi vaurioitui pahasti: puun sisäosa sytytettiin palamaan, koska kartanonherran mailla sijainnutta ylvästä puuta pidettiin syyttäjien mukaan syyllisinä kaikkeen pahaan. Onneksi puu ei menettänyt onnettomuudessa kaikkea elinvoimaansa, ja joka kevät sen jäljellä olevaan oksanhaaraan puhkeavat tuoreet lehdet.

Huomionarvoista on myös se, että jo lähes 100 vuotta sitten puun runkoa alettiin tukea. Ensimmäiset tuet asetti kartanon vuokraisäntä jo tsaarin ajalla. Sen jälkeen tammea on tuettu useita kertoja. Nykyään Rannamõisan tammi on luonnonsuojelukohde.

Peipsin rannalla Tartumaan suuntaan liikuttaessa on mahdollista käyttää siihen epätavallista 7 km:n pituista rivikylää. Rivissä toinen toistaan seuraten ovat Raja, Kükita, Tiheda, Kasepää, Omedu, Sääritsa, Ranna, Kodavere ja Tedreküla. Rajan kylän suosituin kohde on muinainen vanhauskoisten rukoushuone. Rukoushuoneen tunnettavuutta lisäsi seikka, että 1880-luvun lopussa tänne saapui veljensä kanssa Tšernihivin kuvernoraatista Gavriil Frolov (1854–1930), joka rakensi tänne ikoninmaalauspajansa. Mestarin oppilaista tunnetuimpia olivat Pimen Sofronov ja Mark Solntsev. Heidän maalaamansa (kirjoittamansa) ikonit koristavat lähes kaikkia Peipsin alueen pyhäkköjä. Gavriil Frolovia pidettiin kaikkein kuuluisimpana Peipsin alueen vanhauskoisena. Hänen ansiotaan oli myös vuonna 1912 valmistuneen uuden kirkon rakentaminen järven rannalle. Valitettavasti rakennus tuhoutui vuonna 1944 sodan melskeissä. Arvokas on myös paikallinen uskonnollinen kirjasto.

Kükita sijaitsee Jõgevamaalla, Kasepään kunnassa. Yksi nähtävyyksistä on siellä sijaitseva Kükitan vanhauskoisten rukoushuone, joka on yksi Viron ensimmäisiä vanhauskoisten rukoushuoneita. 1700-luvun alussa venäläiset talonpojat saivat Laius-Tähkveren kartanosta maata vuokralle. Uskotaan, että kylän alkuperäinen nimi oli Nikitovka, jonka annettiin sen perustajan Ivan Nikitinin mukaan, joka pakeni tänne vainoja yhdessä pajari Morozovitestin kanssa. 14. syyskuuta 1740 siunattiin heidän rakentamansa rukoushuone.

Rukoushuoneeseen tuotiin kirkonkellot, jumalanpalveluskirjat ja tarvittavat kirkkotarvikkeet.

1830-luvun alussa Kükitan vanhauskoisten seurakuntaa alettiin vainota. Vuonna 1832 komissio, johon kuului valtion virkamiehiä, takavarikoi Tarton kirkkoherran läsnä ollessa kirkonkirjat, ikonit, kirkkotarvikkeet ja suuren kirkonkellon. Takavarikoidut esineet lähetettiin Alatskivin kartanoon.

Vuonna 1837 Kükitan rukoushuone suljettiin, ja sinne jätettiin säilytykseen usea suuri arkullinen ikoneita. Kükitan vanhauskoiset esittivät toistuvasti viranomaisille pyyntöjä avata rukoushuone ja palauttaa kirkkotarvikkeet, kirjat ja ikonit. Kuitenkin Sisäasiainministeriön 8. tammikuuta 1846 antamalla määräyksellä rukoushuone purettiin, ja ikonit ja kirkonkirjat lahjoitettiin Mustveen kylän yhteisuskon kirkolle. Ennen suurimpia vainoja Kükitan seurakunnan kirjoilla oli yhteensä 397 vanhauskoista.

Myöhempinä vuosina paikalliset asukkaat hakivat taas lupaa rukoushuoneen rakentamiseen. Lahjoitusten ja lahjojen avulla ja seurakunnan jäsenten voimin rakennettu rukoushuone siunattiin käyttöön 24. heinäkuuta 1865. Vuonna 1882 rukoushuonetta korotettiin ja vuonna 1902 sen sisäosat koristettiin. Rajan rukoushuoneen ikonimestari Gavriil Frolovin oppilas Filipp Andrejevitš Mõznikov maalasi ikonostaasin kaksi ylintä riviä.

1930-luvun jälkipuoliskolla Kükitan rukoushuone uudistettiin, mutta onnettomuudeksi rakennus paloi Toisen maailmansodan aikana.

Vuonna 1949 rakennettiin paikallisten asukkaiden voimin kirkko, joka on pystyssä edelleen. Rukoushuone on rakennettu puusta. 1990-luvun puolivälissä rakennus vuorattiin tiilillä.

Kükitan kylän seurakunta kuuluu pomorian uskonlahkoon.

On mielenkiintoista huomata, että Jõgevamaan Kasepään kunnassa sijaitseva samovaarimuseo lahjoittaa osan tuloistaan Kükitan rukoushuoneelle rahoittaakseen omarahoitushanketta, jonka avulla pyritään remontoimaan rukoushuoneen II kerros ja kellotorni. Vuonna 2011 saatiin tällä tavoin remontoitua sähköjärjestelmä, asennettua hälytysjärjestelmä ja vaihdettua ikkunat.

Kallasten rantatörmä on Viron pisin – 930 metrin pituinen ja paikoitellen yli 8 metriä korkea devonikautinen hiekkakivikallio. Peipsin rantaeroosion takia kaupungin eteläosassa kohoaa rantajyrkänne, jossa paljastuu Keski-Devonin Arukülan vaaleanpuna-, kelta-, punaruskea, usein valkealaikkuinen poimukerroksinen murenevaa hienojyväistä hiekkakiveä oleva kerrostuma.

Kun lähdetään kaupungin eteläreunasta kohti keskusaukiota, on nähtävissä 11 paljastumaa, joita erottavat umpeenkasvaneet alueet ja jotka jäävät enimmäkseen 1–5 metrin päähän vesirajasta ollen pääsääntöisesti eristettyinä hiekka-alueella.

Jos veden pinta kohoaa, aallot kuluttavat paljastumaa, minkä takia hiekkakiveen on muodostunut lukuisia luolia. Niistä suurimpien korkeus on yli 1,5 metriä ja syvyys jopa 6 metriä.

Hiekkapaljastuma on syntynyt devonikauden puolivälissä, noin 400 miljoonaa vuotta sitten, jolloin kerrostuivat nykyisen Kaakkois-Viron alueella levittäytyneen lämpimän, matalan meren ja sinne laskevien jokien suistojen hiekkaiset lietteet, jotka myöhemmin miljoonien vuosien aikana ovat muuttaneet vain hieman olomuotoaan.

Säilyneet ovat satoja miljoonia vuosia vanhat matalavetistä lieteympäristöä luonnehtivat rinne- ja poimukerroksellinen rakenne, lietteiden alkuperäinen mineraalikoostumus ja väri. Rautapitoisen, Skandinavian vuorilta peräisin olevan materiaalin takia devonikauden sedimentin kiviä luonnehtii punainen väri.

Hiekkapaljastumasta on löydetty useita fossiilikaloja: panssarikalojen, piikkieväkalojen, leuattomien, keuhkokalojen sekä varsieväkalojen fossiileita.

Erinomainen nähtävyys on täällä sijaitseva Viron suurin törmäpääskyjen yhdyskunta, joille hiekkatörmä tarjoaa hyvän pesäpaikan. Pääskynen on kuvattuna myös Kallasten kaupungin vaakunassa.

Peipsistä sisämaahan päin sijaitsee Alatskivi, jossa kohoaa kaunis uusgoottilaistyylinen Alatskivin linna, jota ympäröi englantilaistyylinen puisto. Alatskivin kartano on mainittu ensimmäistä kertaa vuonna 1601. Vuonna 1628 Ruotsin kuningas Gustav II Adolf lahjoitti kartanon sihteerilleen Johan Adler Salviukselle. Vuonna 1642 omistajaksi tuli Hans Dettermann Cronmann ja vuonna 1753 kartanon osti Otto Heinrich von Stackelberg.

Vuonna 1870 kartano siirtyi myötäjäisenä von Nolckenin aatelisperheen omistukseen. Kartanon sydänlinna on rakennettu vuosina 1880–1885 kartanonherra Arved von Nolckenin suunnitelman mukaan. Hän päätti Skotlannin arkkitehtuurin ja etenkin Balmoralin kuninkaanlinnan innoittamana pystyttää Alatskiville Balmoralin pienennetyn kopion. Samankaltaisia muotoiluelementtejä on lukuisia. Esimerkiksi pääsisäänkäynnin kohdalla on massiivinen hammaskaiteinen parveke, nurkkatornit ja ulkonevat pienet tornit kartionmuotoisilla katoilla sekä alta nelikulmainen, ylhäältä kahdeksankulmainen korkea torni. Mutta pohjakaava on erilainen.

Myös näiden kahden linnan luonnollinen sijainti on samankaltainen, molemmat sijaitsevat jokilaakson rinteessä luonnonkauniissa maisemassa.

Linnan sisällä huomion ansaitsee yksityiskohtien korkealaatuinen viimeistely. Edustushuoneet sijaitsevat ensimmäisessä kerroksessa, ja monet niistä on sisustettu tyylikkäästi: kahteen kerrokseen ulottuva halli, jossa on pylväsparveke ja kaksi poikkeuksellisen suurta takkaa, tilava korinttilaispylväitä sisältävä klassinen sali, tummat puupaneelit galleriassa ja ruokasalissa uusrenessanssin tyyliin, uusbarokkinen salonki, aulaporras jne.

Säilynyt on runsaasti korkealaatuisia puusepän- ja stukkotöitä, edustavat historialliset takat ja uuni sekä yhdessä pohjakerroksen siivessä maalatuista kaakeleista (1700-luvun jälkipuolella) ladottu lämpömuuri. Toisessa kerroksessa oli pääasiassa olo- ja vierashuoneita.

Vuonna 1921 kartano kansallistettiin. Vuosien kuluessa linna on ollut Alatskivin korkein alakoulu (1920–1929), rajavartiolaitoksen Peipsin jaoston esikunta, kone-traktoriasema ja Alatskivin puutarhasovhoosi, kirjasto sekä elokuvateatteri.

1800-luvulla kartanoon kuului 57 rakennusta ja kohdetta, joista omalla paikallaan on yhä 41.

Nykyisiä kävijöitä varten linnassa on tehty remontti, joka kesti lähes kymmenen vuotta. Niin paljon kuin mahdollista pyrittiin palauttamaan alkuperäiseen ulkoasuunsa. On syytä huomata, että upeat kattokruunut tilattiin Venetsiasta, sillä linnan loiston päivinä siellä oli juuri sellaisia kauneuksia. Nyt käyttöön on otettu ja remontoitu myös itäsiiven kellaritiloja, joissa on kauniit holvikatot. Näissä tiloissa sijaitsee nyt vahamuseo. Koko seurue kuvastaa paronien aikana linnassa asuneita palvelijoita.

Kartanorakennusta ympäröi avara puisto, jonka ylhäisyyttä lisää sen laskeutuminen rakennuksen takaa terasseina alaspäin aina suurelle patolammelle asti. Säilynyt on myös punatiilen sävyinen tyylikäs torniportti, joka on suunnattu suoraan päärakennuksen keskilinjaan.

Yksi Alatskivin kiinnostavista kohteista on maakivestä ja punatiilistä rakennettu kirkko.

Alatskivillä oli kappeli jo keskiajalla. Ensimmäiset merkinnät kirkosta ovat vuodelta 1636. Sekä se että seuraavana rakennettu tuhoutuivat sodissa.

Nykyaikaan asti kirkonmäellä säilyneen huomattavasti eklektisen uusromaanisen kirkon on rakennuttanut kartanonherra Stackelberg vuosina 1777–1782, runkohuone rakennettiin vuonna 1812. Alkuperäiseen runkohuoneeseen lisättiin vuonna 1966 kuori ja poikkilaiva sekä vuonna 1890 ulkoneva nelikulmainen länsitorni. Samaan aikaan kirkko sai myös uuden alttarin ja sakariston (Neumann) ja pari vuotta myöhemmin myös alttaritaulun. Kirkon alttaria koristaa W. Nolckenin maalaus ”Pyhä ehtoollinen”. Urut on valmistanut Müllerstaedt vuonna 1868.

Kyseessä on kaunis historiallinen 1-laivainen kivirakennus, jonka aukot ja kulmat on merkitty punaisilla tiilillä.

Kirkossa on puinen telttakatto, joka tukeutuu veistettyihin ulokepalkkeihin. Kattokarniisia kehystää kaiverrettu friisi. Sisustus on pääosin uusgoottilainen. Sisätilojen yleisvaikutelmaa muuttavat pylväisiin tuetut parvet, jotka rakennettiin 1900-luvun alussa.

Viitteitä nykyisen kirkon paikalla sijainneesta hautausmaasta antavat kaksi kiviristiä, joista toiseen on kirjattu myös vuosiluku 1693.

Alatskivin hautausmaalle on haudattu useita alueelta kotoisin olevia kulttuurihenkilöitä ja heidän hautansa ovat kansallisen suojelun alaisia.

Hautausmaalle on haudattu yksi Viron kautta aikain rakastetuimmista runoilijoista Juhan Liiv (1864–1913) ja hänen veljensä Elias Liiv, joka oli Alatskivin soittoryhmien ja laulukuoron perustaja, tunnetun Jakob Liivin näytelmästä tunnetuksi tullut paikallinen maanviljelijä Laksi Tõnis. Alatskivin kartanossa kunnankirjurina toiminut runoilija Juhan Weitzenberg (1838–1877) kirjoitti siellä ollessaan tunnetuksi tulleen runoelmansa ”Tönnis Laks eli virolaisen isänmaa”. Tõnis Laksin hautaa koristaa Kristjan Rauan suunnittelema hautapatsas, joka kuvaa kahlehdittua kättä, jonka sormet osoittavat kohti maata.

Juhan Liivin museossa voi tutustua virolaisten talonpoikien elämään 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa sekä kirjailijoiden, Juhan ja Jakob Liivin, teoksiin.

Peipsiäären kunnassa Kolkjassa on peräti kaksi vanhauskoisten rukoushuonetta: Suur-Kolkjan rukoushuone kuuluu pomorien uskonhaaraan (rakennettu vuonna 1802) ja Väike-Kolkjan rukoushuone (rakennettu noin 1770) kuuluu fedosejevilaiseen uskonhaaraan. Kolkjaan kuuluu myös kolmas osa – Sohvia. Nimensä tämä osa sai siitä, että Alatskivin kartanonherra Stackelberg lahjoitti maat vanhauskoisille. Kiitokseksi kylä nimettiin Sohviaksi kartanonherran vastasyntyneen tyttären Sophien (1825) nimen mukaan. Kolmella kylällä on yhteinen hautausmaa. Kolkjassa on varmasti näkemisen arvoinen vanhassa kunnantalossa sijaitseva erinomainen vanhauskoisten museo. Kala- ja sipuliravintolassa voi nauttia paikallista ruokaa.

Peipsiäären kunnassa Kasepäällä on vielä yksi vanhauskoisten rukoushuone ja myös hautausmaa. Yleisesti vanhauskoisten pyhäköissä voi vierailla niinä päivinä, kun niissä järjestetään jumalanpalveluksia.

Peipsin rannalta sisämaan suuntaan, Tartun maakunnan itäosassa Kallastesta Mehikoormaan on Peipsin notkelmassa suoalue – Emajõe Suursoon maisemansuojelualue, josta löytyy paljon mielenkiintoista luonnonystäville.

Suo Emajoen suistossa koostuu Jõmmsoosta, Suursoosta, Varnjan ja Pedaspään suosta sekä Meerapalun suosta. Se on pinta-alaltaan viidenneksi suurin suo Virossa ja samalla Viron suurin suistosuo, jonka pinta-ala on lähes 25 000 ha, josta 7000 ha tulvii.

Samalla Emajõe-Suursoo on yksi Tartumaan vanhimmista soista, jonka turve alkoi kehittyä lähes 10 200 vuotta sitten eli mannerjään vetäytymisen jälkeen. Suo syntyi maan soistuessa. Sen vesitila määräytyy Peipsin ja Emajoen vesimäärän perusteella. Keväinen sulamisvesien nousu Soomaan joissa aiheuttaa tulvakauden, jota nimitetään myös viidenneksi vuodenajaksi, eli kesä, syksy, talvi, kevät ja tulvakausi.

Tämä alue on ollut kansallinen luonnonsuojelualue vuodesta 1981 lähtien. Suojelualueella on lähes 80 suosaarta ja 8 matalaa muta- tai turvepohjaista järveä. Suurimmat niistä ovat Leegu-Kalli- ja Koosa-järvi. Muinaisina aikoina suosaaria käytettiin piilopaikkoina.

Suojelualueen tärkein arvo on kosteiden elinympäristöjen monimuotoisuus. Eri suotyypit, suosaaret, joet ja järvet ovat kasvupaikka monille kasvilajeille, joista harvinaisimpia ovat siperiankurjenmiekka, säderusokki, rantaruttojuuri ja kellokatkero. Emajõe Suursoolla on Viron suurimmat karpalokasvustot. Syksyllä 2010 järjestettiin Emajõe-Suursoolla maailman ensimmäiset karpalonkeräämisen maailmanmestaruuskilpailut.

Emajõe Suursoo ja lähellä sijaitseva Piirissaar yhdessä Peipsin rantaruovikoiden ja niittyalueiden kanssa ovat sopiva pesimis- ja ruokailupaikka meri-, maa- ja pikkukiljukotkille, sääksille, mustahaikaroille, sorsille, joutsenille, kurpille, ruisrääkille ja monille muille lintulajeille. Lintujen muuttoreitin kannalta suotuisassa asemassa oleva Emajõe Suursoo kuuluu kansainvälisesti merkittävien lintualueiden joukkoon.

Luunjan kunnassa, Kavastun kylässä sijaitsevan Emajõe-Suursoon luontokeskuksen kautta voi tilata opinto-ohjelmia, tutustua suojelualuetta esittelevään näyttelyyn ja osallistua luonto- ja metsäaiheisiin tapahtumiin. Keväällä jäiden sulamisesta alkaen järjestetään Emajõe Suursoolla myös melontaretkiä.

Kavastussa sijainneen linnoituksen kivijalkaan on rakennettu kivistä ja lasista suojelualueen keskusrakennus. Piensatama Laaksaaren kautta on lauttayhteys Peipsijärven suurimmalle saarelle Piirissaareen.

Soisella luonnonsuojelualueella olevalla saarella on runsaasti myös suojeltuja lintu- ja sammakkolajeja. Saaren kolmessa kylässä asuu pääasiassa venäläisiä vanhauskoisia, jotka ovat eristäytymällä pyrkineet säilyttämään kulttuurinsa ja elämäntapansa. Tärkeimpiä elinkeinoja ovat kalastus ja sipulinviljely.

Räpinan kartano mainittiin ensimmäistä kertaa jo vuonna 1582. Myöhäisklassisen tyylinen päärakennus eli Sillapään linna rakennettiin vuosina 1836–1847, kun kartanon omisti R. E. von Richter.

Kiinnostavia ovat sekä kaksikerroksinen herrastalo siipirakennuksineen että kartanon sivurakennuksena säilynyt aitta. Linnassa sijaitsee nykyään Räpinan paikallis- ja puutarhamuseo, jonka näyttelyt esittelevät Räpinan kartanoa ja pitäjää, kaupungin historiaa, puutarha-alan opetusta ja paperitehdasta. Näyttelyesineiden joukossa on myös vanhoja työ- ja käyttötarvikkeita.

Omaperäinen arkkitehtuuri on myös kahdella Räpinassa sijaitsevalla kirkolla. Ensimmäinen on vuonna 1785 valmistunut myöhäisbarokkityylinen Pyhän Mikaelin kirkko, jossa on suippo tornikatto ja Carl Antropoffin maalaama kaksiosainen alttaritaulu: ”Kristuksen ilmestyminen Maria Magdaleenalle” ja ”Jeesuksen hautaus”. Vuonna 1833 valmistui klassinen kolmiosainen pitkänomaisen muotoinen rakennus, ortodoksien Pyhän Sakariaan ja Elisabetin kirkko.

Räpinan polderin lintujensuojelualue on yksi kolmesta Põlvamaalla sijaitsevasta Naturan lintujensuojelualueesta.

Räpinan kunnassa, Lämmijärven rannalla sijaitsee Räpinan polderi, joka on kansainvälisesti merkittävä lintualue, jossa pesii ja muuttaa runsaasti monia uhanalaisia ja suojeltuja lintulajeja.

Tämä alue on Viron suurin (1408,5 ha) maanparannuskohde ja Põlvamaan ainut polderialue.

Polderin erottaa Lämmijärvestä n. 10 km pitkä suojapato.

Muinaiset soistuneet ja tulvivat luhtaniityt erotettiin 60.–70.-luvulla järvestä padolla ja kuivatettiin, jotta saatiin luotua rehumaata kahdelle suurelle tilalle. Polderialueen työt aloitettiin jo vuonna 1967 rakentamalla noin 80 km kuivatusojaverkosto. Vuosien kuluessa polderin käyttö on vaihdellut riippuen maatalouden nousu- ja laskusuhdanteista. Tällä hetkellä alue on heinämaata, joka vaihtelee vesakkokaistaleiden ja metsiköiden kanssa.

Vuonna 2005 luotiin paikallisten luonnonarvojen suojelemiseksi Räpinan polderin suojelualue. Se rajautuu suurilta osin pengerrysalueen rajoihin, lisäksi siihen on liitetty kaksi metsäpalstaa ja Lämmijärven ruovikko. Räpinan polderin suojelualueen tärkein arvo onkin sen runsas linnusto. Muuttokaudella alueen läpi kulkee jopa 1,5 miljoonaa lintua. Pesijöistä tärkeimpiä lajeja ovat ruisrääkkä, mustatiira, pikkulokki, muuttolinnuista puolestaan kurki ja tundrahanhi ym.

Runsaimmillaan elämä suojelualueella on huhtikuun lopussa ja toukokuussa, jolloin täällä pysähtyvät tuhannet muuttolinnut ja paikalle ovat saapuneet pesijät: yöt täyttää päättymätön sammakkokuoro. Syksyllä sopivin aika suojelualueella vierailuun on syyskuu ja lokakuun alku, jolloin lintujen syysmuutto huipentuu.

Jotta alueesta saisi paremman katsauksen, on polderialueelle pystytetty kaksi lintutornia.

Suojelualueen lintukantaan voi tutustua kävellen, polkupyörällä, hevosella tai autolla. Polderialueen läpi kulkee myös 3,5 km matkalta Räpinan vaellusreitti. Tämä yhteensä lähes 40 km pituinen kävellen tai polkupyörällä läpäistäväksi tarkoitettu reitti esittelee tärkeimmät Räpinan ympäristön luonnonarvot.

Viron äärimmäinen kaakkoiskulma Põlvan maakunnassa Värskan kunnassa tervehtii tulijaa poliittisella sotkulla.

Koko Virossa tunnetaan kuvainnollinen ilmaus ”Saatsen saapas”. Saappaaksi nimitetään Viron kylien Lutepään ja Sesnikin välistä parin neliökilometrin tienpätkää, jossa maantie ylittää Venäjän rajan. Rajasopimuksella Saatse–Värska-maantiestä on tehty avoin tietyin rajoituksin.

Saatsen alueen väestöllä ei ole suoraa tietä Petserin eikä Koidulan rajanylityspaikalle. Ensimmäinen tie on suljettu määrittelemättömäksi ajaksi ja toista tietä ei ole, joten asiasta vallitsee epävarmuus.

Viron tasavallan ja Venäjän federaation välisten rajaneuvottelujen tuloksena solmitun rajasopimuksen mukaan nimettyjen paikkojen oli tarkoitus siirtyä Viron hallintoalueelle, mitä vastaan Viron piti puolestaan antaa Venäjälle maata. Sopimus jäi Venäjän parlamentin osalta ratifioimatta ja myöhemmin Venäjä perui ministerien kesken solmitulta rajasopimukselta allekirjoituksensa. Voimassa on siis edelleen vuoden 1920 rajasopimus, jota Venäjän federaatio ei tunnusta.

Siksi Saatsen saappaan läpi on ajettava pysähtymättä, sillä pysähtyjä syyllistyy automaattisesti rajarikkomukseen.

Põlvamaalla, Oravan kunnassa, Piusan kylässä Viron ja Venäjän rajan läheisyydessä erinomainen nähtävyys ovat Piusan hiekkaluolat. 47,4 hehtaarin suuruinen Piusan luolastojen suojelualue on ainutlaatuinen koko Baltiassa.

Hiekkaluolat syntyivät, kun lasihiekkaa kaivettiin käsin vuosina 1922–1966. Myöhemmin kaivosteknologiaa muutettiin, mutta vuoteen 1976 asti käytössä olivat maanalaiset kuljetusreitit. Sen jälkeen kaivokseen tuotiin kuorma-autot, joilla hiekka kuljetettiin Piusan rautatieasemalle. Vanhojen kaivoskäytävien lisäksi Piusan aseman lounaispuolelle on rakennettu geologista tutkimusta varten kolme keinotekoista luolaa.

Piusan hiekkakivi kuuluu ylädevonilaiseen Sventoi lademe Gauja -kerrokseen. Korkeissa kaivoskäytävissä edustettuna ovat kellertävät tai ruskeanharmaat poimu- tai horisontaalikerroksiset hiekkakivet. Piusan hiekassa on kvartsia 94 %, maasälpää 3,6 %, kiillettä 1,1 % ja raskasmineraaleja 0,1 %. Lisäksi siinä on rutiilia ja ilmeniittiä. Vuosikymmeniä luolat olivat epävirallisesti auki matkailukohteena, mutta niitä käytettiin myös esimerkiksi vihannesvarastona. Avoimista sisäänkäynneistä johtuvat sisäilman muutokset ja huolimattomat kävijät ovat vaikuttaneet luolaan vahingoittavalla tavalla. Syntyneet sortumat olivat vaarallisia sekä ihmisille että luolien vakioasukkaille eli lepakoille.

Jo vuonna 1948 havaittiin, että täällä talvehtii lepakoita. Piusan luolastosta on löydetty seitsemän lepakkolajia: lampisiippa, vesisiippa, isoviiksisiippa, viiksisiippa, ripsisiippa, korvayökkö, pohjanlepakko. Virossa on varmistettu 11 lajin esiintyminen. Lepakoita tulee Piusaan talvehtimaan jopa 100 km:n säteeltä. Yhteensä niitä voi olla jopa 3500 yksilöä.

Luolien sopivuus lepakoiden talvehtimiseen riippuu tekijöistä, joista tärkeimpiä ovat lämpö ja kosteus, hiljaisuus ja pimeys. Baltian maiden suurimman talvehtivien lepakoiden kolonnan suojapaikan, Piusan luolien, suojelustatus vahvistettiin vuonna 1981, mutta suojelualue perustettiin vasta vuonna 1999.

Holvikattoiset ja hiekkakivipylväiset, jopa 14 metriä korkeat ja 30 km pitkät hiekkaluolat ovat yksi Etelä-Viron tiheimmin vierailluista matkailukohteista.

PEIPSIMAA on erityinen paikka erityisesti alueen ainutlaatuisen kulttuurisen ja historiallisen taustan takia. Tällä alueella on omalaatuinen väestö ja perinteet, runsaasti kulttuurihistoriallisia kohteita ja tutustumisen arvoisia koskemattomia maastoja.

Kautta aikojen aluetta on nimitetty myös Peipsiveereksi, Peipsirannaksi, Peipsijärven reuna-alueeksi ym. painottaen etenkin järven kytkeytymistä ranta-alueeseen. Nimi ”Peipsimaa” sisältää laajemman käsityksen ja kertoo, että kyse on erityisesti kulttuuritilasta, millaista muualta ei löydy.

Peipsimaan venäjänkielinen vastine on Причудье, mikä tulee Peipsijärven nimestä venäjäksi – Чудское озеро eli Tšuuttien järvi’. Venäjän puolta katsottaessa Причудье tarkoittaa juuri Peipsin länsirannikkoa, jossa asuu yhä nykyäänkin paljon venäjää puhuvia ihmisiä.

Vironkielisessä kirjallisuudessa paikannimeä ”Peipsimaa” käytti ensimmäisenä etnografi Aliise Mooran vuonna 1964 ilmestyneessä tutkimuksessaan ”Peipsimaan etninen historia”.

Peipsimaa siis liittyy Venäjän rajalla sijaitsevan Viron suurimpaan järveen, joka on kooltaan (3555 km²) Euroopan neljänneksi suurin järvi.

Järven pohjois- ja luoteisrannikolle ulottuvat laajat Alutagusen metsät. Hiekkarannoista on tullut kesänviettoalueita. Peipsijärven pohjois- ja etelärannat ovat hyvin erinäköiset. Pohjoisreunalla, esimerkiksi Kauksissa, on hiekkaranta ja dyynit. Eteläreuna sen sijaan on kiinnikasvanut ja soistunut. Sen syynä on maanpinnan kohoaminen, joka on pohjoisrannalla nopeampaa kuin etelärannalla. Tämän tuloksena Peipsijärven vesi valuu hitaasti etelään ja aiheuttaa tulvia uusille eteläisille alueille.

Peipsijärven syntytarina ja perustaminen ovat mielenkiintoisia ja liittyvät moniin legendoihin.

Peipsijärvi on syntynyt mannerjään muodostamaan leikkaukseen. Historiallisten tietojen perusteella on mahdollista sanoa, että Peipsijärven alueen asuttivat virolaiset ja muiden itämerensuomalaisten kansojen esivanhemmat, joita venäläisten esi-isät, itäslaavilaiset, kutsuivat tšuuteiksi jo viimeisen jääkauden jälkeen.

Suosituimman tarinan mukaan Peipsijärvi on syntynyt muinaisen sankarin Kalevipojan toiminnan seurauksena.

Koska Viron itänaapurit kävivät jatkuvasti maillamme ryöstöretkillään, oli Kalevipoeg siitä todella pahastunut ja päätti lopettaa ryöstelyn. Hän kaivoi kahden valtion välille syvän ojan, joka valui täyteen vettä. Niin syntyi Peipsijärvi.

Jäljelle jääneen mullan Kalevipoeg latoi Etelä-Viron puolelle ja muotoili kauniin mäkisen maaston.

Kalevipojan legendoihin liittyvät monet Peipsijärven alueen nähtävyydet. Niinpä veteen ylettyviä kivirivejä on Lohusuussa, Ninasissa, Rannamõisan ja Ninan kylässä kutsuttu Kalevipojan silloiksi, jotka muistuttavat järvelle ylettyvää rakkaa. Mustveessa Narva-kadulla on Kalevipojan linkokivi. Heittokivet sijaitsevat Omedun ja Sääritsan kylien välissä, Tedrekülassä. Kalevipojan nukkumasijat ovat Alatskivillä ja Tormassa. Kääpajoen varrella, jossa Kalevipoeg tarinan mukaan menetti henkensä, symboloi paikkaa hänen miekkansa. Lisätietoja muinaisesta sankarista kiinnostuneet saavat Kalevipojan museosta.

Katsauksen Peipsijärven faktoista, kasvillisuudesta ja eläimistöstä saa Kasepäällä Peipsin Infokeskuksessa sijaitsevasta pysyväisnäyttelystä ”Peipsijärven olohuone”, jossa on tietoa matkailijoille viroksi, englanniksi ja venäjäksi.

Peipsimaan asuttamisen kulttuurisessa avainroolissa oli se, että I vuosituhannen lopulla järven alueelle saapuivat Dnepr-joen varren slaavilaisheimot, joista osa jatkoi eteenpäin länsirannalle.

Peipsin alueella tapahtui useita kansanvaelluksia. Kulttuurillisesti myös nykypäivänä vaikuttava oli 1600-luvun loppuun ja 1700-luvun alkuun sijoittuva vanhauskoisten muuttoliike Venäjältä.

Venäjän vanhauskoisten oli paettava Venäjän uskonnollisen jakautumisen ja reformien tuloksena syntynyttä sortoa. Peipsin ranta-alue sopi asutukseen, ja erinäisistä vaikeuksista sekä Venäjän tsaarinvallan ja Neuvostoliiton negatiivisesta suhtautumisesta huolimatta vanhauskoisten kulttuuri ja perinteet ovat säilyneet Peipsin rannoilla nykypäivään asti. Ninan, Kolkjan ja Varnjan rivikylät ovat tyypillisiä venäläisten vanhauskoisten kalastajakyliä, joissa vieraillessaan saa käsityksen heidän perinteistään ja tavoistaan.

Kiinnostavia ovat sekä museot että rukoushuoneet. Viime vuosina on alettu kiinnittää enemmän huomiota vanhauskoisten kulttuuriin. On ilmestynyt aiheeseen liittyviä kirjoja, järjestetään teematapahtumia sekä täydennetään materiaaleilla alueen vierailukeskuksia ja museoita. Asiaa käsittelee Viron vanhauskoisten kulttuuri- ja kehitysliitto.

Peipsimaalla voidaan puhua kolmen kulttuurin rinnakkaiselosta, koska virolaisten ja vanhauskoisten lisäksi alueeseen ovat voimakkaasti vaikuttaneet baltiansaksalaiset. Siitä todisteena ovat kauniit kartanorakennukset ja näyttävät puistot. Matkailijat eivät yleensä jätä Peipsimaalla käydessään vierailematta Alatskivin kauniissa linnassa, joka on oiva esimerkki baltiansaksalaisesta kulttuurista.